Fosforin kiertokulku

Elämä maapallolla riippuu tietyistä alkuaineista. Yksi niistä on fosfori. Fosfori kiertää eläinten, maan kasvien ja veden välillä. Kasvit imevät fosforia maaperästä. Sitten eläimet syövät kasveja, tai toisiaan.

Kun kasvi lakastuu, kun eläimet virtsaavat tai ulostavat, tai jotain kuolee, fosfori vapautuu ja kiertokulku alkaa alusta. fosforiatomi kiertää tällä tavalla jonkin aikaa maan päällä, mutta huuhtoutuu lopulta vesistöön pintavalumaveden mukana. vesistössä sen poimii jokin eliö, ja se voi kiertää valtameressä satojatuhansia vuosia, kunnes - juututtuaan jonkin kuoren sisään - se vajoaa meren pohjaan. Pienet kuoren palaset - yhdessä saven ja muiden pienten materiaalien kanssa - muodostavat hitaasti ohuita kerroksia syvälle meren pohjaan: sedimenttejä. Monet ohuet sedimenttikerrokset puristuvat vähitellen yhteen, niin tiiviisti, että muuttuvat kiveksi!

Maankuori muuttuu ajan mukaan; Meren pohja on miljoonien vuosien kuluttua muuttunut maaksi. Nyt fosfori on taas sitoutunut maaperän kallioon. Mutta ei pysyvästi! Ajan saatossa kallio rapautuu, ja hajoaa pieniksi hiukkasiksi. Nämä ovat geologisia prosesseja, ja ovat erittäin, erittäin hitaita: ne kestävät monta miljoonaa vuotta.

Rapautuminen vapauttaa fosforia sellaisessa muodossa, jota kasvit pystyvät hyödyntämään Kasvit käyttävät fosforia kudostensa rakentamiseen ja tällä tavoin koko kiertokulku jatkuu! Maapallolla on fosforia varastoituneena kolmessa suuressa fosforivarastossa: Maassa - eli kaikessa elollisessa sekä maaperässä. Vesistöissä kaikessa elollisessa, sekä merenpohjassa sedimenttikerroksissa. Fosforia esiintyy myös kallioperässä. Monen alkuaineen, kuten hiilen ja typen, kiertokulussa on vaiheita ilmakehässä.

Mutta fosfori ei halua olla ilman kanssa missään tekemisissä! Fosfori kiertää sen sijaan kallioperän kautta. Tämä tekee fosforin kiertokulun herkemmäksi kuin muut. Tämän vuoksi fosforin kiertokulku voi helpommin joutua epätasapainoon. Ihminen on aiheuttanut tämän nykyaikaisella maataloudella.

Kaivamme fosforia kallioperästä ja käytämme sitä lannoitteena pelloillamme. Fosfori sitoutuu viljelykasveihin Ja kun korjaamme sadon. Fosforin määrä pienenee nopeammin viljelyskelpoisessa maaperässä kuin luonnontilassa olevassa maaperässä - jossa kasvit lakastuvat ja fosfori palautuu maaperään. Suurimmassa osassa nykyaikaisissa viljelymenetelmissä lisätään paljon ylimääräistä fosforia, ja kasvit myös kerätään kokonaan pois sadonkorjuun yhteydessä. Joten ensinnäkin lisäämämme fosfori ei jää pelloille: Ja toiseksi, epäluonnollisia määriä fosforia huuhtoutuu järviin ja meriin.

Fosfori toimii vesistössä samalla tavalla kuin pellolla: kasviravinteena eli lannoitteena! Liialliset määrät lannoitetta vesistössä ovat haitallisia. Liika fosfori johtaa rehevöitymiseen. Rehevöityneessä vesistössä kasvit kasvavat nopeammin Myös levät voivat lisääntyä räjähdysmäisesti - tätä kutsutaan leväkukinnaksi. Eräät levät ovat myrkyllisiä, mikä estää uimisen!

Kun ekosysteemin tasapaino järkkyy tällä tavalla, siitä ei aiheudu ainostaan seuraamuksia luonnolle, vaan myös ihmiselle! Olemme kaikki riippuvaisia luonnosta ja sen antimista - ruuan ja muiden hyödykkeiden muodossa. Jos muutamme ekosysteemejä, emme enää voi nauttia samoista eduista. Jos jatkamme tämänhetkistä toimintaamme, että vapautamme nopeasti fosforia kallioperästä, miljoonia kertoja nopeammin kuin luonnollisissa olosuhteissa, ja aiheutamme sen kertymisen vesistöihin, sekoitamme fosforin kiertokulkua entistäkin enemmän! Viljelysmaamme laatu heikkenee, ja sadot pienenevät, Samaan aikaan järvet ja meret rehevöityvät, ja ekosysteemit tuhoutuvat.

Pienillä muutoksilla maatalouden menetelmissä ja jäteveden ja maatalousjätteiden käsittelyssä. Voisimme kierrättää suurimman osan vesistöihin joutuvasta fosforista, ja näin säilyttää fosforikierron luonnollisen tasapainon. nykyistä paremmin.